RUK 243 Vaisto, upseerioppilas
Korrensalon terveiset
Reserviupseerikouluun kurssille 243 lähti perjantaina 18. lokakuuta yhdeksän sotilassoittajaa. Kaikilla oli varmasti paljon odotuksia, pelkoja ja ehkä luulojakin koskien tuota perinteikästä koulua Haminassa. No, luulot karisivat pois varmasti kaikilla ensimmäisten minuuttien aikana, kun hyppäsimme pois bussista ja vajaa 800 upseerioppilasta laitettiin kahdeksanriviin. Itselläni oli kerääntynyt kymmenen kuukauden aikana paljon (turhaa) tavaraa kaappiin, joten koko omaisuuden kanssa juokseminen ei mitään suurta herkkua ollut.
Selvisi, että oma ja neljän muun soittokuntalaisen RUK tulisi kulumaan
panssarintorjuntaan perehtyessä. Sehän meitä kyllä huvitti, sillä kokemusta
panssarintorjunnasta löytyi pelkästään kevytkertasingon osalta, mikä ei ihan
yllä samaan kastiin todellisten panssarintorjunnan työkalujen kanssa.
Soittokunnan aliupseerikoulussa opimme, että huuto kuuluu huonoiten. Reserviupseerikoulussa varsinkin upseerikokelaat tuntuvat olevan tästä asiasta hieman eri mieltä, sillä viestiminen ja johtaminen tapahtuu lähinnä ääntä korottamalla. Lisäksi huuto: "NYT ON KIIRE!!!" on tullut tutuksi. AUK:ssa tottui, että valmistautumiseen ja yleisiin toimiin oli varattu tarpeeksi aikaa. RUK:ssa taas on aina kiire, siis oikeasti joka asiassa ja siihen täytyy vain sopeutua. Jos huudosta ja kiireestä selviää, pääsee RUK:ssa pitkälle.
Reserviupseerikoulussa suurin osa opetuksesta tapahtuu perinteisen ennakkokäsityksen vastaisesti maastossa, mikä on oppimisen kannalta erittäin hyvä, koska "tekemällä oppii." PST:ssä on erittäin hyvä kouluttaja, joka on saanut ohjuksista tietämättömät sotilassoittajat ymmärtämään panssarintorjunnan tärkeyden ja kiinnostumaan aiheesta. Tutuksi on tullut, että muun muassa NLAW ja PSTOHJ.2000 kutsuminen singoiksi on suuri vääryys, nehän ovat ohjuksia. Lisäksi näiden uusien vempeleiden paino on tullut tutuksi. Kun selkään laittaa ylimääräisen 12,5 kiloa (NLAW) tai 40 kiloa (PSTOHJ.2000), alkaa reservin auringon kajastus tuntumaan suhteettoman kaukaiselta asialta. Upseerioppilas Itkosta huolestuttanut "rimpuloituminen" ei näin ollen pääse ainakaan uhkaamaan.
Viime viikolla kärkikomppanialla oli ensimmäinen leiri. Anteeksi tarkoitan harjoitus, sillä harjoitusta leiriksi kutsuminen kuuluu kiellettyjen asioiden listalle. No, eihän siellä hauskaa ollut. Makkaraa ei paistettu. Ei saunottu. Ei nukuttu. Sanoma: "Runtu on rakkautta, sääli on sairautta", tuli tutuksi. Lisäksi oma nakkini lataajana ei ainakaan helpottanut jaksamistani. Lataajan tehtävä on kantaa ohjusrinkassaan kaksi ohjuslaukausta (14kg kappaleelta) + naamioverkko eli noin 40kg rinkassa sekä taisteluvarustus päälle. Tämä näin selvennykseksi. Harjoitus alkoi 30 kilometrin pyörämarssilla pelipaikoille. Siellä harjoittelimme hieman asemiin menoa ja lisäksi esittelimme ennakkotehtävinämme olleet joukkueenjohtajan arvion vihollisen toiminnasta sekä päätöksen omasta toiminnasta. Illalla menimme väistöalueellemme/suoja-asemiimme, jonne matkaa kertyi asemistamme noin kaksi kilometriä. Pimeällä teltan pystyttäminen ilman taskulamppuja ei helppoa ole, joten tähän yksinkertaiseenkin asiaan saatiin mähmittyä aivan rutosti aikaa. Se aika oli sitten pois lepo- ja ruokailuajastamme. Ruoka harjoituksessa ei ollut totuttua Muonituskeskuksen pönttöruokaa vaan taistelumuonaa, käytännössä jauhetta johon sekoitetaan kuuma vesi. Joku voisi kutsua koiranruoaksi, en tosin tunne ketään ihmistä kuka kutsuisi.
Harjoitus jatkui erilaisiin ammuksiin tutustumalla. Kaikki saivat heittää tulenohjauspanoksen ja ampua valopistoolilla. Koko päivän oli satanut kaatamalla vettä, joten telttaan kuivattelemaan pääseminen tuntui taivaalliselta. Viideltä aamulla tuli hälytys ja parin tunnin jälkeen alkoi lähipuolustusasemiinkin meneminen onnistua. Unta sain kolme tuntia, mikä myöhemmin selvisi olevan paljon. Asemarallin jälkeen menimme asemiin metsän läpi ja aloimme valmistella asemiamme yön koitoksia varten.
Koko päivä koostui väistöalueen ja asemien välisestä patikoinnista. Harjoitusta, harjoitusta ja harjoitusta. Illalla pääsimme pystyttämään telttoja, ja pieni ajatus unestakin livahti mieleeni. Olin kello 00-01 vartiossa ja sieltä tullessani, juuri kun olin sukeltamassa lämpimään makuupussiini, kuului käsky: "Viiden minuutin lähtövalmius!" Tämä tarkoittaa, että on tunti aikaa pakata teltta ja kaikki tavarat autoon ja olla valmiudessa. "Ei siis unta tänä yönä", mietin. Kolmelta tuli hälytys, ja lähdimme pilkkopimeässä metsässä ohjukset selässämme tarpomaan kohti asemiamme. Ei naurattanut. Lasit huurussa yritin nähdä edessä menevän taistelijan ja seurata lentäen milloin ojaan tai päin puuta. Maasto ei siis ollut helppoa. Tuhosimme pellolla vaanivat panssarivaunut ja noin kuuden maissa palasimme väistöalueelle. Fiilis oli väsynyt, mutta katossa. Panssarivaunut hyökkäsivät vielä väistöalueelle, mutta eipä niistä tällaiselle joukolle paljon vastusta ollut.
Noin 10.30 tuli suojeluhälytys, ja edessä oli siirtyminen ohjukset selässä suojanaamarit päässä noin 4 kilometrin päähän. Marssiin annettiin aikaa kaksi tuntia, mutta eihän meidän uljas PST-joukkueemme siihen tarvinnut kuin yhden tunnin ja 33 minuuttia. Tämä oli ilmeisesti jonkinlainen ennätysaika, joten linjanjohtajammekin oli meihin tyytyväinen. Jos pitäisi kuvata marssia yhdellä sanalla, sanoisin kasvattava.
Pyöräilimme kasarmille, ja huollon jälkeen fiilis oli väsynyt, mutta kaikilla ihan katossa, pääsisimmehän seuraavana päivänä ansaituille lomille. Nukkumaan mennessäni edellisestä unesta oli kulunut 41 tuntia, joten unta ei kauan tarvinnut odottaa. Tätä tekstiä tihrustaessani iPhonen näytölle lomabussissa kohti Haminaa mielessäni kalvaa tuleva tuplakinkku, pitäen sisällään 11 metsäpäivää, Yhteistoimintaharjoitus ykkösen sekä cooper- ja lihaskuntotestit. Muutamia soittokunnan upseerioppilaita on vaivannut ongelmat jalkojen kanssa sekä pelko mahdollisista marssimurtumista. Tapahtui myös suuri menetys, kun selvisi että upseerioppilas Tyysterillä on marssimurtuma jalassa. Onneksi hän pääsee osallistumaan myöhemmälle kurssille, kunhan jalka on parantunut! Tsemppiä ja pikaista paranemista! Tulemme kaipaamaan sinua täällä Haminassa!
Kirjoittajaesittely
Upseerioppilas Sampo Korrensalo on 20-vuotias kauppatieteiden ylioppilas Kemistä. Hän suoritti varusmiespalveluksensa soittotoimintakauden soittaen viulua jousiyhtyeessä ja pyörittäen kivääriä kivääritaitoryhmässä, sekä toimimalla kiintiölappilaisena Varusmiessoittokunnan arjessa. Korrensalo tähtää tulevaksi syksyksi Aalto-yliopistoon kauppakorkeakouluun. Uraa musiikin parissakaan ei ole kuopattu. Reserviupseerikouluun hän lähti hakemaan kokemuksia, oppimaan itsestään uusia puolia ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Tällä hetkellä tavoitteet näyttävät olevan toteutumassa. RUK:sta hän tulee selviytymään huumorilla ja pilkkeellä silmäkulmassa. Tänään jäljellä Korrensalolla on 59 kunnian aamua.
Reserviupseerikouluun kurssille 243 lähti perjantaina 18. lokakuuta yhdeksän sotilassoittajaa. Kaikilla oli varmasti paljon odotuksia, pelkoja ja ehkä luulojakin koskien tuota perinteikästä koulua Haminassa. No, luulot karisivat pois varmasti kaikilla ensimmäisten minuuttien aikana, kun hyppäsimme pois bussista ja vajaa 800 upseerioppilasta laitettiin kahdeksanriviin. Itselläni oli kerääntynyt kymmenen kuukauden aikana paljon (turhaa) tavaraa kaappiin, joten koko omaisuuden kanssa juokseminen ei mitään suurta herkkua ollut.
Sinibarettiset upseerioppilaat Korrensalo (vas.), Liski, Luoma ja Rautiainen kuvattuna heidän saavuttuan Haminaan. Kuva: Santtu Suvitaival / Combat Camera
Soittokunnan aliupseerikoulussa opimme, että huuto kuuluu huonoiten. Reserviupseerikoulussa varsinkin upseerikokelaat tuntuvat olevan tästä asiasta hieman eri mieltä, sillä viestiminen ja johtaminen tapahtuu lähinnä ääntä korottamalla. Lisäksi huuto: "NYT ON KIIRE!!!" on tullut tutuksi. AUK:ssa tottui, että valmistautumiseen ja yleisiin toimiin oli varattu tarpeeksi aikaa. RUK:ssa taas on aina kiire, siis oikeasti joka asiassa ja siihen täytyy vain sopeutua. Jos huudosta ja kiireestä selviää, pääsee RUK:ssa pitkälle.
Reserviupseerikoulussa suurin osa opetuksesta tapahtuu perinteisen ennakkokäsityksen vastaisesti maastossa, mikä on oppimisen kannalta erittäin hyvä, koska "tekemällä oppii." PST:ssä on erittäin hyvä kouluttaja, joka on saanut ohjuksista tietämättömät sotilassoittajat ymmärtämään panssarintorjunnan tärkeyden ja kiinnostumaan aiheesta. Tutuksi on tullut, että muun muassa NLAW ja PSTOHJ.2000 kutsuminen singoiksi on suuri vääryys, nehän ovat ohjuksia. Lisäksi näiden uusien vempeleiden paino on tullut tutuksi. Kun selkään laittaa ylimääräisen 12,5 kiloa (NLAW) tai 40 kiloa (PSTOHJ.2000), alkaa reservin auringon kajastus tuntumaan suhteettoman kaukaiselta asialta. Upseerioppilas Itkosta huolestuttanut "rimpuloituminen" ei näin ollen pääse ainakaan uhkaamaan.
Reserviupseerikoulun päärakennus, jossa myös kärkikomppanian tilat sijaitsevat
Viime viikolla kärkikomppanialla oli ensimmäinen leiri. Anteeksi tarkoitan harjoitus, sillä harjoitusta leiriksi kutsuminen kuuluu kiellettyjen asioiden listalle. No, eihän siellä hauskaa ollut. Makkaraa ei paistettu. Ei saunottu. Ei nukuttu. Sanoma: "Runtu on rakkautta, sääli on sairautta", tuli tutuksi. Lisäksi oma nakkini lataajana ei ainakaan helpottanut jaksamistani. Lataajan tehtävä on kantaa ohjusrinkassaan kaksi ohjuslaukausta (14kg kappaleelta) + naamioverkko eli noin 40kg rinkassa sekä taisteluvarustus päälle. Tämä näin selvennykseksi. Harjoitus alkoi 30 kilometrin pyörämarssilla pelipaikoille. Siellä harjoittelimme hieman asemiin menoa ja lisäksi esittelimme ennakkotehtävinämme olleet joukkueenjohtajan arvion vihollisen toiminnasta sekä päätöksen omasta toiminnasta. Illalla menimme väistöalueellemme/suoja-asemiimme, jonne matkaa kertyi asemistamme noin kaksi kilometriä. Pimeällä teltan pystyttäminen ilman taskulamppuja ei helppoa ole, joten tähän yksinkertaiseenkin asiaan saatiin mähmittyä aivan rutosti aikaa. Se aika oli sitten pois lepo- ja ruokailuajastamme. Ruoka harjoituksessa ei ollut totuttua Muonituskeskuksen pönttöruokaa vaan taistelumuonaa, käytännössä jauhetta johon sekoitetaan kuuma vesi. Joku voisi kutsua koiranruoaksi, en tosin tunne ketään ihmistä kuka kutsuisi.
Harjoitus jatkui erilaisiin ammuksiin tutustumalla. Kaikki saivat heittää tulenohjauspanoksen ja ampua valopistoolilla. Koko päivän oli satanut kaatamalla vettä, joten telttaan kuivattelemaan pääseminen tuntui taivaalliselta. Viideltä aamulla tuli hälytys ja parin tunnin jälkeen alkoi lähipuolustusasemiinkin meneminen onnistua. Unta sain kolme tuntia, mikä myöhemmin selvisi olevan paljon. Asemarallin jälkeen menimme asemiin metsän läpi ja aloimme valmistella asemiamme yön koitoksia varten.
Koko päivä koostui väistöalueen ja asemien välisestä patikoinnista. Harjoitusta, harjoitusta ja harjoitusta. Illalla pääsimme pystyttämään telttoja, ja pieni ajatus unestakin livahti mieleeni. Olin kello 00-01 vartiossa ja sieltä tullessani, juuri kun olin sukeltamassa lämpimään makuupussiini, kuului käsky: "Viiden minuutin lähtövalmius!" Tämä tarkoittaa, että on tunti aikaa pakata teltta ja kaikki tavarat autoon ja olla valmiudessa. "Ei siis unta tänä yönä", mietin. Kolmelta tuli hälytys, ja lähdimme pilkkopimeässä metsässä ohjukset selässämme tarpomaan kohti asemiamme. Ei naurattanut. Lasit huurussa yritin nähdä edessä menevän taistelijan ja seurata lentäen milloin ojaan tai päin puuta. Maasto ei siis ollut helppoa. Tuhosimme pellolla vaanivat panssarivaunut ja noin kuuden maissa palasimme väistöalueelle. Fiilis oli väsynyt, mutta katossa. Panssarivaunut hyökkäsivät vielä väistöalueelle, mutta eipä niistä tällaiselle joukolle paljon vastusta ollut.
Noin 10.30 tuli suojeluhälytys, ja edessä oli siirtyminen ohjukset selässä suojanaamarit päässä noin 4 kilometrin päähän. Marssiin annettiin aikaa kaksi tuntia, mutta eihän meidän uljas PST-joukkueemme siihen tarvinnut kuin yhden tunnin ja 33 minuuttia. Tämä oli ilmeisesti jonkinlainen ennätysaika, joten linjanjohtajammekin oli meihin tyytyväinen. Jos pitäisi kuvata marssia yhdellä sanalla, sanoisin kasvattava.
Pyöräilimme kasarmille, ja huollon jälkeen fiilis oli väsynyt, mutta kaikilla ihan katossa, pääsisimmehän seuraavana päivänä ansaituille lomille. Nukkumaan mennessäni edellisestä unesta oli kulunut 41 tuntia, joten unta ei kauan tarvinnut odottaa. Tätä tekstiä tihrustaessani iPhonen näytölle lomabussissa kohti Haminaa mielessäni kalvaa tuleva tuplakinkku, pitäen sisällään 11 metsäpäivää, Yhteistoimintaharjoitus ykkösen sekä cooper- ja lihaskuntotestit. Muutamia soittokunnan upseerioppilaita on vaivannut ongelmat jalkojen kanssa sekä pelko mahdollisista marssimurtumista. Tapahtui myös suuri menetys, kun selvisi että upseerioppilas Tyysterillä on marssimurtuma jalassa. Onneksi hän pääsee osallistumaan myöhemmälle kurssille, kunhan jalka on parantunut! Tsemppiä ja pikaista paranemista! Tulemme kaipaamaan sinua täällä Haminassa!
– Upseerioppilas Sampo Korrensalo
Upseerioppilas Sampo Korrensalo on 20-vuotias kauppatieteiden ylioppilas Kemistä. Hän suoritti varusmiespalveluksensa soittotoimintakauden soittaen viulua jousiyhtyeessä ja pyörittäen kivääriä kivääritaitoryhmässä, sekä toimimalla kiintiölappilaisena Varusmiessoittokunnan arjessa. Korrensalo tähtää tulevaksi syksyksi Aalto-yliopistoon kauppakorkeakouluun. Uraa musiikin parissakaan ei ole kuopattu. Reserviupseerikouluun hän lähti hakemaan kokemuksia, oppimaan itsestään uusia puolia ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Tällä hetkellä tavoitteet näyttävät olevan toteutumassa. RUK:sta hän tulee selviytymään huumorilla ja pilkkeellä silmäkulmassa. Tänään jäljellä Korrensalolla on 59 kunnian aamua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti