PVVMSK AUK // VIIKKO #7, 28.10.-03.11.2013

Heipä hei kaikille blogin lukijoille, mahtavaa että soittokunnan loppusyksyiset tunnelmat ovat tavoittaneet monia lukijoita! Takana on jo yli puolet tämän vuoden aliupseerikurssista, ja loppuvuosi kuluu varmasti hujahtamalla loppuun.

Kasarmiviikon jälkeen oli aika lähteä taas raittiille ulkoilureissulle Hälvälään, tuonne vastaanottavaisuuden ja hellyyden kehtoon. Not.

Sotilaiden palattua lomilta sunnuntai-iltana tunnelma oli rento, mutta omasta mielestäni tavallista hiljaisempi. Ylikersanttimme Teemu Koistinen oli ohjeistanut meitä perjantaina että ”kannattaa levätä”. Se tarkoitti, että nukkukaa vielä kun on mahdollisuus. Maanantaiaamuna lähdimme polkemaan kohti leirintäaluettamme.

Hyökkäysharjoitukseen valmistautumassa

Ryhdyimme saman tien harjoittelemaan erilaisia hyökkäysmenetelmiä. Aloitimme taistelijan yksittäisillä etenemistavoilla, kuten ryömimisellä ja konttaamisella. Ehkä hieman alkeellisen kuuloista, mutta yllättävän haasteellisen hommasta teki se, että piippulinja täytyi totta kai pitää suoraan eteenpäin. Vei hetken totutella motoriikkaan ja maastonmuotojen lukemiseen, mutta motivaatio päästä ylös märästä maasta ajoi oppimista eteenpäin. Varsinaista hyökkäystä – tuli ja liike, syöksyen eteenpäin – harjoittelimme ensin pareittain, sitten ryhmässä ja tiistain puolella jatkoimme joukkuekoossa. Tuli ja liike tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että toinen taistelijaparista tukee toisen edetessä syöksyen.

Maanantain päiväohjelman jälkeen kasasimme teltat. Kello 19.15 kokoonnuimme ”mörssärille” eli yöpymispaikkamme lähipaviljongille, josta lähdimme marssimaan pimeyteen. Yöllisen retkemme tarkoituksena oli lähinnä totuttautua yöllä suunnistamiseen ja talsimiseen pilkkopimeässä. Pelastuslaitos kommentoi senhetkistä säätilaa näin:

”Kehotamme ihmisiä pysymään sisätiloissa”

Marssin alkupätkä, jonka ajan 1. ryhmän johtaja oppilaskropraali Silén suunnisti, oli suht’ helppokulkuista maastoa, mutaa täynnä olevaa metsäpolkua. Hetken talsittuamme tie muuttui kuitenkin kapeaksi poluksi, johon oli kuin meitä varten uurrettu parikymmentä senttiä syviä kouruja, vain nilkkojemme iloksi.

Marssin toinen osuus ei lähtenyt suunnitelman mukaisesti, sillä suunnistuskarttamme oli ilmeisesti piirretty väärin. Lopulta löysimme polunpätkän joka oli reittimme alkupää. Ei muuta kun talsimaan, hetken aikaa näimme vielä pimeitä hahmoja toisistamme mutta sitten kaikki pimeni.

Sankari Tupala itse!

Etenimme erään lammen rantaan tiheään kuusikkoon. Emme nähneet. Yhtään. Mitään. Tässä kohtaa tajusimme, miten onnekkaita olimme olleet, kun keksimme valaista niskassa olevia pieniä fosforilaattoja ennen lähtöämme. Minulle henkilökohtaisesti pienen haasteen toi vielä huurtuvat silmälasit, joten sain reissuun vielä pienen jännitysmomentin lisää.

Noin puolen tunnin zombeilun jälkeen joukon oli pakko lyödä otsalamppujaan päälle sillä saavuimme sammalien peittämälle kivikolle, ja vasemmalla puolella oli kolmisenkymmentä metriä syvä rotkomainen rakennelma. Ylikersanttimme oli pyyhältänyt jossain vaiheessa etupeltoon ja odotti paikalla, jonne toisen ryhmän suunnistajan, oppilaskorpraali Selinin, tuli viedä joukko. Saavuttuamme lähistölle saatoimme nähdä ylimääräisen majakan joka syntyi ylikersanttimme ”taskulampusta.” Lampun valossa saattoi nähdä hymynkareen majakanvartijan kasvoilla.

Viimeisen etapin alkaessa kuulimme, Koistiselta ettei hän ollut saanut tietoa reittimme muuttamisesta hakkuualueeksi. Great, nilkka-ansoja olisi ollut turha laskea, sillä jokainen askel tuon kivikon jälkeen oli ollut jalan irti repimistä puunrunkojen alta.

Myös ajoneuvosta purkautumista harjoiteltiin

Kun pääsimme puoli yhden aikaan takaisin mörssärille, olimme melkein väsyneitä. Itse nukahdin pystyyn reilut sata metriä ennen maalia. Vedimme iltapalan naamariin ja kävimme nukkumaan, sikäli mikäli olimme valinneet teltasta oikean paikan. Jokainen teltta nimittäin vuoti vettä melko ansiokkaasti.

Aamulla porukassa vallitsi aneeminen tunnelma. Jatkoimme hyökkäyksen harjoittelua lounaaseen asti ja iltapäivällä tutustuimme taisteluhautojen valloittamiseen sekä miinojen merkitsemiseen ja raivaamiseen. Illalla teimme toisen suunnistusreissun, tällä kertaa pareittain. Nopein valjakko pääsi autokyydillä kasarmille seuraavana päivänä, ja tämän kyydin lunastivat oppilaskorpraalit Vanhala ja Selin. Ainoat henkilöt, jotka olivat joskus jollain asteella pitäneet marssimisesta taisteluvarusteissa.

Keskiviikkoaamuna pääsimme kokemaan tarkkuuskivääri -85:n rekyylit. Kohdistuslaukausten jälkeen kilpailimme pienten ryhmien kesken parhaasta rykelmästä. Tämän jälkeen kilkkeet ja kalkkeet kiireesti kasaan, ja polkupyörämarssi Hennalaan. Kyllä maistui!

Tarkkuuskiväärien kanssa ampumaradalla

Torstaina aloitimme tutustumisen sissitoimintaan ja kävimme iltapäivällä maastossa kokeilemassa muun muassa. leirin nopeaa purkamista ja oman toiminnan suojaamista. Koska emme olleet vielä saaneet tarpeeksi liikuntaa tälle viikolle, niin illalla meillä oli vielä Haaga-Helia ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajaopiskelijoiden vetämää koulutusta. Aihe tosin oli keyvt; venyttely ja vanuttelu suuntaan ja toiseen.

Torstai-illan aikana saimme myös kullanarvoisia vinkkejä perjantain koitosta, sählyottelua Sotilasmusiikkikoulun henkilökunta vastaan varusmiehet, varten. Turpiin tuli, sillä kouluttajatkin olivat ehtineet kerätä itsensä maastoharjoituksen jäljiltä. Onneksi ei tarvinnut jäädä viikonlopuksi harjoittelemaan, vaan puolen päivän jälkeen laitoimme yksikön lomakuntoon ja painuimme viikonlopun viettoon.

– Esa-Pekka Tupala

Loppuviikosta harjoiteltiin vielä kasarmilla

Kirjoittajaesittely

Oppilaskorpraali Esa-Pekka Tupala toimi soittokauden ajan showbandin pasunistina ja sovittajana sekä tietysti konsertti- ja kuviomarssisoittokunnassa samalla instrumentilla. Tupala opiskelee Helsingin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatusta ja on saanut hyödyntää erilaisten musiikinalojen hallintaa pitkin vuotta. Satunnaisia keikkoja niin laulaen kuin koskettimienkin takaa tehnyt muusikko on nauttinut palveluksestaan.

”Olen ollut hyvin tyytyväinen varusmiespalvelukseeni täällä Lahdessa. Saan toteuttaa itseäni musiikillisesti enkä ole kaivannut sateisen pääkaupungin treenikoppeja. Soittaa täällä kyllä saa, mutta ymmärrän kyllä, ettei omaan harjoitteluun ole varattu kahdeksaa tuntia päivässä.

Tupalan suunnitelmat tulevaisuudelle ovat vielä auki. Kysyttäessä mahdollisesta muskariopen urasta hän naurahtaa koomisesti.

”Musiikkikasvatuksen opiskelu avaa niin monta ovea lisää etten halua edes ajatella suuntaavani ensimmäisestä ovesta ulos. Ihailen mm. Petri Juutilaista sekä Jouni Auramoa, jotka ovat saaneet vietyä suomalaista musiikkikasvatusta mielettömiin sfääreihin johtamistaidoillaan ja ammattimaisuudellaan. Se, että tuntee oikeat ihmiset ja tietää, miten toimia erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa on hyvin tärkeää ja suuren työn takana. Ehkä vielä joskus voin auttaa nuoria muusikoita samoin keinoin kuin he.”