Tuulahdus Haminasta

RUK 243 Vaisto, upseerioppilas Korrensalon terveiset

Reserviupseerikouluun kurssille 243 lähti perjantaina 18. lokakuuta yhdeksän sotilassoittajaa. Kaikilla oli varmasti paljon odotuksia, pelkoja ja ehkä luulojakin koskien tuota perinteikästä koulua Haminassa. No, luulot karisivat pois varmasti kaikilla ensimmäisten minuuttien aikana, kun hyppäsimme pois bussista ja vajaa 800 upseerioppilasta laitettiin kahdeksanriviin. Itselläni oli kerääntynyt kymmenen kuukauden aikana paljon (turhaa) tavaraa kaappiin, joten koko omaisuuden kanssa juokseminen ei mitään suurta herkkua ollut.

 

Sinibarettiset upseerioppilaat Korrensalo (vas.), Liski, Luoma ja Rautiainen kuvattuna heidän saavuttuan Haminaan.  Kuva: Santtu Suvitaival / Combat Camera

Selvisi, että oma ja neljän muun soittokuntalaisen RUK tulisi kulumaan panssarintorjuntaan perehtyessä. Sehän meitä kyllä huvitti, sillä kokemusta panssarintorjunnasta löytyi pelkästään kevytkertasingon osalta, mikä ei ihan yllä samaan kastiin todellisten panssarintorjunnan työkalujen kanssa.

Soittokunnan aliupseerikoulussa opimme, että huuto kuuluu huonoiten. Reserviupseerikoulussa varsinkin upseerikokelaat tuntuvat olevan tästä asiasta hieman eri mieltä, sillä viestiminen ja johtaminen tapahtuu lähinnä ääntä korottamalla. Lisäksi huuto: "NYT ON KIIRE!!!" on tullut tutuksi. AUK:ssa tottui, että valmistautumiseen ja yleisiin toimiin oli varattu tarpeeksi aikaa. RUK:ssa taas on aina kiire, siis oikeasti joka asiassa ja siihen täytyy vain sopeutua. Jos huudosta ja kiireestä selviää, pääsee RUK:ssa pitkälle.

Reserviupseerikoulussa suurin osa opetuksesta tapahtuu perinteisen ennakkokäsityksen vastaisesti maastossa, mikä on oppimisen kannalta erittäin hyvä, koska "tekemällä oppii." PST:ssä on erittäin hyvä kouluttaja, joka on saanut ohjuksista tietämättömät sotilassoittajat ymmärtämään panssarintorjunnan tärkeyden ja kiinnostumaan aiheesta. Tutuksi on tullut, että muun muassa NLAW ja PSTOHJ.2000 kutsuminen singoiksi on suuri vääryys, nehän ovat ohjuksia. Lisäksi näiden uusien vempeleiden paino on tullut tutuksi. Kun selkään laittaa ylimääräisen 12,5 kiloa (NLAW) tai 40 kiloa (PSTOHJ.2000), alkaa reservin auringon kajastus tuntumaan suhteettoman kaukaiselta asialta. Upseerioppilas Itkosta huolestuttanut "rimpuloituminen" ei näin ollen pääse ainakaan uhkaamaan.

Reserviupseerikoulun päärakennus, jossa myös kärkikomppanian tilat sijaitsevat

Viime viikolla kärkikomppanialla oli ensimmäinen leiri. Anteeksi tarkoitan harjoitus, sillä harjoitusta leiriksi kutsuminen kuuluu kiellettyjen asioiden listalle. No, eihän siellä hauskaa ollut. Makkaraa ei paistettu. Ei saunottu. Ei nukuttu. Sanoma: "Runtu on rakkautta, sääli on sairautta", tuli tutuksi. Lisäksi oma nakkini lataajana ei ainakaan helpottanut jaksamistani. Lataajan tehtävä on kantaa ohjusrinkassaan kaksi ohjuslaukausta (14kg kappaleelta) + naamioverkko eli noin 40kg rinkassa sekä taisteluvarustus päälle. Tämä näin selvennykseksi. Harjoitus alkoi 30 kilometrin pyörämarssilla pelipaikoille. Siellä harjoittelimme hieman asemiin menoa ja lisäksi esittelimme ennakkotehtävinämme olleet joukkueenjohtajan arvion vihollisen toiminnasta sekä päätöksen omasta toiminnasta. Illalla menimme väistöalueellemme/suoja-asemiimme, jonne matkaa kertyi asemistamme noin kaksi kilometriä. Pimeällä teltan pystyttäminen ilman taskulamppuja ei helppoa ole, joten tähän yksinkertaiseenkin asiaan saatiin mähmittyä aivan rutosti aikaa. Se aika oli sitten pois lepo- ja ruokailuajastamme. Ruoka harjoituksessa ei ollut totuttua Muonituskeskuksen pönttöruokaa vaan taistelumuonaa, käytännössä jauhetta johon sekoitetaan kuuma vesi. Joku voisi kutsua koiranruoaksi, en tosin tunne ketään ihmistä kuka kutsuisi.

Harjoitus jatkui erilaisiin ammuksiin tutustumalla. Kaikki saivat heittää tulenohjauspanoksen ja ampua valopistoolilla. Koko päivän oli satanut kaatamalla vettä, joten telttaan kuivattelemaan pääseminen tuntui taivaalliselta. Viideltä aamulla tuli hälytys ja parin tunnin jälkeen alkoi lähipuolustusasemiinkin meneminen onnistua. Unta sain kolme tuntia, mikä myöhemmin selvisi olevan paljon. Asemarallin jälkeen menimme asemiin metsän läpi ja aloimme valmistella asemiamme yön koitoksia varten.

Koko päivä koostui väistöalueen ja asemien välisestä patikoinnista. Harjoitusta, harjoitusta ja harjoitusta. Illalla pääsimme pystyttämään telttoja, ja pieni ajatus unestakin livahti mieleeni. Olin kello 00-01 vartiossa ja sieltä tullessani, juuri kun olin sukeltamassa lämpimään makuupussiini, kuului käsky: "Viiden minuutin lähtövalmius!" Tämä tarkoittaa, että on tunti aikaa pakata teltta ja kaikki tavarat autoon ja olla valmiudessa. "Ei siis unta tänä yönä", mietin. Kolmelta tuli hälytys, ja lähdimme pilkkopimeässä metsässä ohjukset selässämme tarpomaan kohti asemiamme. Ei naurattanut. Lasit huurussa yritin nähdä edessä menevän taistelijan ja seurata lentäen milloin ojaan tai päin puuta. Maasto ei siis ollut helppoa. Tuhosimme pellolla vaanivat panssarivaunut ja noin kuuden maissa palasimme väistöalueelle. Fiilis oli väsynyt, mutta katossa. Panssarivaunut hyökkäsivät vielä väistöalueelle, mutta eipä niistä tällaiselle joukolle paljon vastusta ollut.

Noin 10.30 tuli suojeluhälytys, ja edessä oli siirtyminen ohjukset selässä suojanaamarit päässä noin 4 kilometrin päähän. Marssiin annettiin aikaa kaksi tuntia, mutta eihän meidän uljas PST-joukkueemme siihen tarvinnut kuin yhden tunnin ja 33 minuuttia. Tämä oli  ilmeisesti jonkinlainen ennätysaika, joten linjanjohtajammekin oli meihin tyytyväinen. Jos pitäisi kuvata marssia yhdellä sanalla, sanoisin kasvattava.

Pyöräilimme kasarmille, ja huollon jälkeen fiilis oli väsynyt, mutta kaikilla ihan katossa, pääsisimmehän seuraavana päivänä ansaituille lomille. Nukkumaan mennessäni edellisestä unesta oli kulunut 41 tuntia, joten unta ei kauan tarvinnut odottaa. Tätä tekstiä tihrustaessani iPhonen näytölle lomabussissa kohti Haminaa mielessäni kalvaa tuleva tuplakinkku, pitäen sisällään 11 metsäpäivää, Yhteistoimintaharjoitus ykkösen sekä cooper- ja lihaskuntotestit. Muutamia soittokunnan upseerioppilaita on vaivannut ongelmat jalkojen kanssa sekä pelko mahdollisista marssimurtumista. Tapahtui myös suuri menetys, kun selvisi että upseerioppilas Tyysterillä on marssimurtuma jalassa. Onneksi hän pääsee osallistumaan myöhemmälle kurssille, kunhan jalka on parantunut! Tsemppiä ja pikaista paranemista! Tulemme kaipaamaan sinua täällä Haminassa!

– Upseerioppilas Sampo Korrensalo

 

Kirjoittajaesittely

Upseerioppilas Sampo Korrensalo on 20-vuotias kauppatieteiden ylioppilas Kemistä. Hän suoritti varusmiespalveluksensa soittotoimintakauden soittaen viulua jousiyhtyeessä ja pyörittäen kivääriä kivääritaitoryhmässä, sekä toimimalla kiintiölappilaisena Varusmiessoittokunnan arjessa. Korrensalo tähtää tulevaksi syksyksi Aalto-yliopistoon kauppakorkeakouluun. Uraa musiikin parissakaan ei ole kuopattu. Reserviupseerikouluun hän lähti hakemaan kokemuksia, oppimaan itsestään uusia puolia ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Tällä hetkellä tavoitteet näyttävät olevan toteutumassa. RUK:sta hän tulee selviytymään huumorilla ja pilkkeellä silmäkulmassa. Tänään jäljellä Korrensalolla on 59 kunnian aamua.

PVVMSK AUK // VIIKKO #9, 11.-15.11.2013

Maanantaiaamuna 11.11. soittokunnan aliupseerikurssi pakkaili viimeisiä ryhmäkohtaisia varusteitaan autoihin. Tunnelma oli odottavan jännittynyt. Pakkauksen jälkeen aliupseerioppilaita heittokyyditettiin paikkaan tuntemattomaan puoliryhmä kerrallaan. Lopullinen päämäärä oli taas tuttu Hälvälän harjoitusalue, mutta uudessa kontekstissa. Edessä oli viiden päivän mittainen, odotettu ja pelätty tiedustelu- ja sissiharjoitus. Ainoa varma asia oli se, että meitä tultaisiin koettelemaan henkisesti ja fyysisesti tavalla, joka tulisi olemaan kuin soittokauden hektisimmät keikkaputket, mutta nyt vain tiivistettynä viiteen päivään.

Heittokyyditys toi meidät Päijät-Hämeen keskussairaalan taakse, jossa marssisuunnaksi ilmoitettiin odotetusti Hälvälä. Poikkeuksena aikaisemmin suorittamiimme jalkamarsseihin nyt mukana kannettiin teltat, kaminat ja muu ryhmäkohtainen varustus. Lisäksi matkat aikana valmistettaisiin ruokaa ensimmäisen kerran trangia-retkikeittimellä. Ennakkoluulottomasti lähdimme reippailemaan kohti määränpäätä. Pian kuitenkin totuus iski niskaamme. Esimerkiksi rinkka, teltta ja ase ovat todella painava yhdistelmä. Vauhtimme hidastui pian ja kaikkien kommelluksien jälkeen pääsimme harjoitusalueelle vasta pimeän aikoihin. Tämän jälkeen majoituimme kaikki sissitoimintaan liittyvät harhautukset tehden ja omaa toimintaamme suojaten. Valo- ja äänikuri teroitettiin kaikkien mieleen; sissiryhmä on tuhoon tuomittu mikäli se havaitaan.

Kohtalaisesti nukutun yön jälkeen heräsimme tiistaiaamuna innostuneina. Vaikka edellisen päivän marssi olikin ollut kuluttava, oli tänään ohjelmassa odotettu räjäytysharjoitus. Virittelimme aamupäivän erilaisia räjähteitä suljetulla vaara-alueella. Tehtävät ulottuivat kiven halkaisusta ja kannon poistamisesta telamiinan räjäytykseen ja kädestä heitettäviin porapanoksiin. Iltapäivällä seurasi sitten räjäytykset. Kannot lakkasivat olemasta ja vaikuttavat savupilvet kohosivat sadepilviä kohti soittokunnan aliupseerikurssin nauttiessaan kättensä töistä – varomääräyksiä noudattaen tietysti hyvän matkan päästä ja kypärät päässä. Illan kruunasi vanhan purettavaksi määrätyn vajan räjäytys. Tyytyväisinä aikaansaamaamme tuhoon siirryimme marssilla uusille telttapaikoille.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä saimme tehtävän laskea ja raportoida harjoitusalueen läpi kulkevalla tiellä yön aikana tapahtuvaa liikennettä. Tämä johti tietysti siihen, että koska useampi ihminen oli kerrallaan vartiossa tai tähypaikalla valvomassa tietä, sai harva nukuttua yön aikana muutamaa satunnaista tuntia enempää. Väsymys alkoikin jo näkyä joukoissamme ja seuraavana päivänä siirtyessämme ruokakätkölle muutaman kilometrin päähän tuntui jokainen askel raskaammalta kuin koskaan aikaisemmin. Matkan aikana harjoittelimme tien ylitystä muutaman kerran ja kohtasimme vihollistakin pariin otteeseen. Saatuamme ruoat kätköpaikalta ja asetuttuamme suojaisaan paikkaan ruokailemaan alkoi väsynyt huumori vaikuttaa. Sen aamun henkinen aallonpohja, joka oli pääasiassa väsymyksen ja vesisateen syytä taittui huomattavalla kasalla puujalkahuumoria. Tunnelma alkoikin tästä eteenpäin parantua. Soittokunnan tunnettu ryhmähenki auttoi siis tämänkin harjoituksen vaikeimman vaiheen ylitse ja kannusti eteenpäin.

Toimintaa riitti. (Arkistokuva)

Illalla seurasi joukkueen koottu isku kohteeseen. Pysäytimme vihollisen räjähteillä ennalta suunnitellulle tienpätkälle ja teimme aggressiivisen tuliylläkön tukitulle tieosuudelle. Vihollinen lähti seuraamaan meitä irtauduttuamme, mutta irtauduimme sellaisella vauhdilla paikalta, että mönkijällä liikkuneet kouluttajamme eivät pysyneet perässämme tiheässä metsämaastossa.

Seuraavan yön ja päivän ajan meille annettiin toinen tehtävä, joka osoittautui pian koko leirin mielekkäimmäksi toiminnaksi. Kysessä oli vihollisen tukikohtien tiedustelu. Yöllä tehtävä oli tietysti huomattavasti helpompi kuin torstaipäivänä auringonvalossa. Suoriuduimme tehtävästä kuitenkin hyvin, ainutkaan taistelija ei jäänyt vangiksi ja vihollisen ryhmityksestä pystyttiin piirtämään tarkat kartat ja vahvuus pääteltiin komppanian kokoiseksi yksiköksi. Torstaina päivällä tiedustelumme oli jo niin rohkeaa ja hävytöntä, että komppania joutui useasti keskellä päivää miehittämään puolustusasemansa havaittuaan tiedustelijoitamme lähimaastossa.

Torstai-iltana oli edessä sitten leirin viimeinen koetus: hyökkäys vihollisen tukikohtaan keräämiemme tiedustelutietojen perusteella. Hyökkäyksen alku meni kuten suunnitellusti. Harhautimme vihollista muutamaan otteesseen ennen varsinaista iskua. Vihollinen oli kuitenkin saanut huomattavia vahvistuksia viime hetkellä, ja hyökkäys joutui jo heti alkutaipalella vaikeuksiin. Seuranneessa hätäisessä irtautumisessa joukkomme hajosivat, ja ryhmänjohtajilta kysyttiin paljon omaa aloitekykyä, jotta tilanteesta selvittiin. Vihollinen oli myös saanut selville suunnittelemamme kulkureitin, ja jouduimme sinne pyrkiessämme vetäytymään äkisti vihollisen tulen alta. Joukkoamme, joka onnistui joten kuten kokoamaan itsensä, ahdistettiin lopussa monelta suunnalta, ja vain vauhdikas toiminta ja muutama improvisoitu tuliylläkkö pelasti tilanteen lopulliselta perikadolta. Harjoituksena illan sekasorto kuitenkin todettiin aliupseerioppilaiden keskuudessa loistavaksi: jokainen joutui laittamaan itsensä likoon, ja tilanne vaati paljon improvisointia ja nopeita päätöksiä. Oma toiminta korostui pohjasuunnitelman puuttuessa, ja soveltavan harjoittelun edut tulivat hyvin esiin harjoituksen jälkeisessä loppupuinnissa.

Seuraavana aamuna herätys tapahtui aikaisin ja pakkasimme ryhmäkohtaisen materiaalimme autoihin. Edessä oli leirin viimeinen koitos eli jalkamarssi rinkkojen kanssa taikaisin Hennalan varuskuntaan. Alkuun meidät kyydittiin autoilla tuntemattomaan paikkaan silmät peitettyinä, jonka jälkeen meidän piti selvittää sijaintimme ja suunnistaa alkuun jo tutuksi tullelle keskussairaalalle, josta sitten jatkoimme kasarmille. Marssi sujui hyvin, ja huolimatta neljän maastopäivän rasituksista ja väsymyksestä vauhti oli melkoinen. Edessä häämöttävä lomille lähtö, jo aikaisemmin mainittu voimakas ryhmähenki ja uhma suorittaa tämä viimeinen pätkä harjoitusta hyvin motivoivat joukkoa eteenpäin. Kasarmille päästyämme yleinen ”teimme sen” henki levisi yksikössä kulovalkean lailla. Olimme selvinneet siitä, mitä pidimme haastavana, osa ehkä jopa hiukan mahdottomanakin ja olimme taas yhtä elämystä rikkaampia. Jokainen oli käväissyt syvällä epämukavuusaluellaan ja tullut sieltä pystypäin takaisin valmiina ensi viikonloppuna edessä olevaan johtajaharjoitukseen.

– Oppilaskorpraali Joki

Huom. Varomääräyksien vuoksi sissi- ja tiedusteluharjoituksesta ei otettu kuvia.

Kirjoittajaesittely

Antti Joki

Oppilaskorpraali Antti Joki toimi soittokunnan erikoiskoulutuskauden aikana trumpetistina kuviomarssi- ja konserttisoittokuntien lisäksi myös showbändissä sekä sivutoimisena sovittajana. Joen päivät loppuivat E-kaudella usein vasta puolenyön jälkeen, sillä hänen omien sanojensa mukaan ”ei” on kovin vaikea sana sanoa kysyttäessä mukaan uusiin projekteihin. Kuitenkin energiaa löytyi v
ielä omaan harjoitteluun sen verran, että kevään yhteishaussa Joelle irtosi paikka Helsingin Metropolia -ammattikorkeakoulun musiikkipedagogin linjalta. Tulevaisuuden suunnitelmia tällä aktiivisella yhtyemusisoijalla on sen verran, että musiikkia täytyy päästä tekemään ja hyvän proukan kanssa.

”Olen nauttinut suuresti palveluksesta soittokunnassa. Soittotoimintakaudella mielekästä hommaa riitti niin paljon kuin vain jaksoi tehdä, ja oma soitto kehittyi huimasti, kun ohjelmisto on niin monipuolista ja ajoittain todella vaativaa. Aliupseerikurssille lähtökään ei ole kaduttanut hetkeäkään. Mahtava porukka ja yhteishenki sekä todella hyvä koulutuksen taso ovat tämän palveluspaikan parasta antia”, Joki kommentoi palvelustaan Varusmiessoittokunnassa.

Palvelustoveriensa keskuudessa oppilaskorpraali Joki on tunnettu kyvystään soittaa tarvittaessa korkealta ja kovaa sekä omalaatuisesta huumoristaan, jolle löytyy ymmärrystä välillä vain Joelta itseltään. ”Näin” Joki kommentoikin huvittuneena tätä kuvausta itsestään.

PVVMSK AUK // VIIKKO #7, 28.10.-03.11.2013

Heipä hei kaikille blogin lukijoille, mahtavaa että soittokunnan loppusyksyiset tunnelmat ovat tavoittaneet monia lukijoita! Takana on jo yli puolet tämän vuoden aliupseerikurssista, ja loppuvuosi kuluu varmasti hujahtamalla loppuun.

Kasarmiviikon jälkeen oli aika lähteä taas raittiille ulkoilureissulle Hälvälään, tuonne vastaanottavaisuuden ja hellyyden kehtoon. Not.

Sotilaiden palattua lomilta sunnuntai-iltana tunnelma oli rento, mutta omasta mielestäni tavallista hiljaisempi. Ylikersanttimme Teemu Koistinen oli ohjeistanut meitä perjantaina että ”kannattaa levätä”. Se tarkoitti, että nukkukaa vielä kun on mahdollisuus. Maanantaiaamuna lähdimme polkemaan kohti leirintäaluettamme.

Hyökkäysharjoitukseen valmistautumassa

Ryhdyimme saman tien harjoittelemaan erilaisia hyökkäysmenetelmiä. Aloitimme taistelijan yksittäisillä etenemistavoilla, kuten ryömimisellä ja konttaamisella. Ehkä hieman alkeellisen kuuloista, mutta yllättävän haasteellisen hommasta teki se, että piippulinja täytyi totta kai pitää suoraan eteenpäin. Vei hetken totutella motoriikkaan ja maastonmuotojen lukemiseen, mutta motivaatio päästä ylös märästä maasta ajoi oppimista eteenpäin. Varsinaista hyökkäystä – tuli ja liike, syöksyen eteenpäin – harjoittelimme ensin pareittain, sitten ryhmässä ja tiistain puolella jatkoimme joukkuekoossa. Tuli ja liike tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että toinen taistelijaparista tukee toisen edetessä syöksyen.

Maanantain päiväohjelman jälkeen kasasimme teltat. Kello 19.15 kokoonnuimme ”mörssärille” eli yöpymispaikkamme lähipaviljongille, josta lähdimme marssimaan pimeyteen. Yöllisen retkemme tarkoituksena oli lähinnä totuttautua yöllä suunnistamiseen ja talsimiseen pilkkopimeässä. Pelastuslaitos kommentoi senhetkistä säätilaa näin:

”Kehotamme ihmisiä pysymään sisätiloissa”

Marssin alkupätkä, jonka ajan 1. ryhmän johtaja oppilaskropraali Silén suunnisti, oli suht’ helppokulkuista maastoa, mutaa täynnä olevaa metsäpolkua. Hetken talsittuamme tie muuttui kuitenkin kapeaksi poluksi, johon oli kuin meitä varten uurrettu parikymmentä senttiä syviä kouruja, vain nilkkojemme iloksi.

Marssin toinen osuus ei lähtenyt suunnitelman mukaisesti, sillä suunnistuskarttamme oli ilmeisesti piirretty väärin. Lopulta löysimme polunpätkän joka oli reittimme alkupää. Ei muuta kun talsimaan, hetken aikaa näimme vielä pimeitä hahmoja toisistamme mutta sitten kaikki pimeni.

Sankari Tupala itse!

Etenimme erään lammen rantaan tiheään kuusikkoon. Emme nähneet. Yhtään. Mitään. Tässä kohtaa tajusimme, miten onnekkaita olimme olleet, kun keksimme valaista niskassa olevia pieniä fosforilaattoja ennen lähtöämme. Minulle henkilökohtaisesti pienen haasteen toi vielä huurtuvat silmälasit, joten sain reissuun vielä pienen jännitysmomentin lisää.

Noin puolen tunnin zombeilun jälkeen joukon oli pakko lyödä otsalamppujaan päälle sillä saavuimme sammalien peittämälle kivikolle, ja vasemmalla puolella oli kolmisenkymmentä metriä syvä rotkomainen rakennelma. Ylikersanttimme oli pyyhältänyt jossain vaiheessa etupeltoon ja odotti paikalla, jonne toisen ryhmän suunnistajan, oppilaskorpraali Selinin, tuli viedä joukko. Saavuttuamme lähistölle saatoimme nähdä ylimääräisen majakan joka syntyi ylikersanttimme ”taskulampusta.” Lampun valossa saattoi nähdä hymynkareen majakanvartijan kasvoilla.

Viimeisen etapin alkaessa kuulimme, Koistiselta ettei hän ollut saanut tietoa reittimme muuttamisesta hakkuualueeksi. Great, nilkka-ansoja olisi ollut turha laskea, sillä jokainen askel tuon kivikon jälkeen oli ollut jalan irti repimistä puunrunkojen alta.

Myös ajoneuvosta purkautumista harjoiteltiin

Kun pääsimme puoli yhden aikaan takaisin mörssärille, olimme melkein väsyneitä. Itse nukahdin pystyyn reilut sata metriä ennen maalia. Vedimme iltapalan naamariin ja kävimme nukkumaan, sikäli mikäli olimme valinneet teltasta oikean paikan. Jokainen teltta nimittäin vuoti vettä melko ansiokkaasti.

Aamulla porukassa vallitsi aneeminen tunnelma. Jatkoimme hyökkäyksen harjoittelua lounaaseen asti ja iltapäivällä tutustuimme taisteluhautojen valloittamiseen sekä miinojen merkitsemiseen ja raivaamiseen. Illalla teimme toisen suunnistusreissun, tällä kertaa pareittain. Nopein valjakko pääsi autokyydillä kasarmille seuraavana päivänä, ja tämän kyydin lunastivat oppilaskorpraalit Vanhala ja Selin. Ainoat henkilöt, jotka olivat joskus jollain asteella pitäneet marssimisesta taisteluvarusteissa.

Keskiviikkoaamuna pääsimme kokemaan tarkkuuskivääri -85:n rekyylit. Kohdistuslaukausten jälkeen kilpailimme pienten ryhmien kesken parhaasta rykelmästä. Tämän jälkeen kilkkeet ja kalkkeet kiireesti kasaan, ja polkupyörämarssi Hennalaan. Kyllä maistui!

Tarkkuuskiväärien kanssa ampumaradalla

Torstaina aloitimme tutustumisen sissitoimintaan ja kävimme iltapäivällä maastossa kokeilemassa muun muassa. leirin nopeaa purkamista ja oman toiminnan suojaamista. Koska emme olleet vielä saaneet tarpeeksi liikuntaa tälle viikolle, niin illalla meillä oli vielä Haaga-Helia ammattikorkeakoulun liikunnanohjaajaopiskelijoiden vetämää koulutusta. Aihe tosin oli keyvt; venyttely ja vanuttelu suuntaan ja toiseen.

Torstai-illan aikana saimme myös kullanarvoisia vinkkejä perjantain koitosta, sählyottelua Sotilasmusiikkikoulun henkilökunta vastaan varusmiehet, varten. Turpiin tuli, sillä kouluttajatkin olivat ehtineet kerätä itsensä maastoharjoituksen jäljiltä. Onneksi ei tarvinnut jäädä viikonlopuksi harjoittelemaan, vaan puolen päivän jälkeen laitoimme yksikön lomakuntoon ja painuimme viikonlopun viettoon.

– Esa-Pekka Tupala

Loppuviikosta harjoiteltiin vielä kasarmilla

Kirjoittajaesittely

Oppilaskorpraali Esa-Pekka Tupala toimi soittokauden ajan showbandin pasunistina ja sovittajana sekä tietysti konsertti- ja kuviomarssisoittokunnassa samalla instrumentilla. Tupala opiskelee Helsingin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatusta ja on saanut hyödyntää erilaisten musiikinalojen hallintaa pitkin vuotta. Satunnaisia keikkoja niin laulaen kuin koskettimienkin takaa tehnyt muusikko on nauttinut palveluksestaan.

”Olen ollut hyvin tyytyväinen varusmiespalvelukseeni täällä Lahdessa. Saan toteuttaa itseäni musiikillisesti enkä ole kaivannut sateisen pääkaupungin treenikoppeja. Soittaa täällä kyllä saa, mutta ymmärrän kyllä, ettei omaan harjoitteluun ole varattu kahdeksaa tuntia päivässä.

Tupalan suunnitelmat tulevaisuudelle ovat vielä auki. Kysyttäessä mahdollisesta muskariopen urasta hän naurahtaa koomisesti.

”Musiikkikasvatuksen opiskelu avaa niin monta ovea lisää etten halua edes ajatella suuntaavani ensimmäisestä ovesta ulos. Ihailen mm. Petri Juutilaista sekä Jouni Auramoa, jotka ovat saaneet vietyä suomalaista musiikkikasvatusta mielettömiin sfääreihin johtamistaidoillaan ja ammattimaisuudellaan. Se, että tuntee oikeat ihmiset ja tietää, miten toimia erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa on hyvin tärkeää ja suuren työn takana. Ehkä vielä joskus voin auttaa nuoria muusikoita samoin keinoin kuin he.”